Edellisessä totuusperustaisen päätöksenteon ja punavihreän aatepolitiikan välistä ristiriitaa käsittelevässä kirjoituksessani viittasin nuorten tekemään hyvään pormestariehdokashaastatteluun https://www.youtube.com/watch?v=Tm5ZZOPn4Ek
Ohjelmassa kerroin ajattelevani, että politiikan tulee perustua tosiasioihin. Kerroin myös, että nuorista tuntui jossakin määrin epäilyttävältä, kun he samalla huomasivat minun vastustavan naisten oikeutta aborttiin ja katsovan, että yleisesti liioitellaan ihmisten vaikutusta ilmastomuutokseen.
Aiemmassa kirjoituksessani (Ihmisoikeuksien nimissä ihmisoikeuksia vastaan) käsittelin aborttia ja nyt ilmastonmuutosta. Tällä kertaa käsittelen lähinnä ilmastokeskustelua ja seuraavalla kerralla ilmastonmuutoskysymykseen liittyvää substanssia.
Minusta vaikuttaa, että ilmastonmuutoskeskustelu on ns. lähtenyt lapasesta. Ilmastonmuutosteemalla ratsastavat poliitikot maalailevat yhä suurempia uhkakuvia kuten taistolaiskommunistit 1970-luvulla. Tuolloin taistolaiset väittivät työläisen aseman aina vain kurjistuvan, vaikka heidän asemansa oli merkittävästi parantunut toisen maailmansodan jälkeen. Samoin kuin taistolaisille ratkaisevaa ei ollut todellisuus, vaan kampanja, monille ilmastonmuutosuskovillekin realistinen ja kriittinen suhtautuminen asioihin tuntuu jääneen taka-alalle.
On syytä painokkaasti sanoa: Tämä ei ole maan etu eikä se ole koko maailmankaan etu. Tällainen ilmapiiri on kaventamassa tieteen vapautta, ohjaamassa tutkimusrahaa tavalla, joka on omiaan vinouttamaan tutkimusta, vaikuttamassa siihen, että poliittisen valtavirran kanssa eri mieltä olevat tutkijat ohjataan sivuraiteelle. Tällöin tutkijan pitää asettaa tosiasiat oman urakehityksen edelle, jotta poliittisen valtavirran vastaisiin tuloksiin tuleva tutkija uskaltaisi pitää korkeaa profiilia. Kun vielä valtalehdistö nostattaa uhkakuvien lietsojia, niin se vääristää edelleen mielikuvia. Kaikki tämä on omiaan myös vaikuttamaan siihen, että kansalaisten rahoja tuhlataan tarpeettomasti punavihreän aatepolitiikan syövereihin.
Kun poliitikko asettaa seuraavien vaalien voittamisen ja ns. ”hyvän tarkoituksen” tosiasioiden edelle, ollaan turmion tiellä.
Yksi osoitus epäterveestä tilanteesta on myös se, miten vallitsevaa poliittista käsitystä vastustavat argumentit sivuutetaan ja vaietaan. Niitä saatetaan myös paheksua, samoin niiden esittäjiä. Ilmiö ei rajoitu vain ilmastopolitiikkaan, vaan koskee myös muita punavihreiden lempiaiheita. Kuten Jussi Halla-aho Helsingin kaupunginvaltuustossa ansiokkaasti on todennut, on merkittävä ongelma, kun toisen perusteltuihin argumentteihin ei vastata perustelluilla argumenteilla, vaan hyökkäyksellä toista ihmistä tai hänen työnantajaansa vastaan.
Tasapainoiseen keskusteluun kuuluu erisuuntaisten argumenttienkin esille nostaminen. Sitähän hyvä keskustelu edellyttää! Ilmastohätätilan julistaminen ja ylpeys sen julistamisesta on osoitus siitä, miten pormestari Jan Vapaavuorikin on harhautunut pois maltillisen harkinnan tieltä. Hätätilan julistaminen ei edesauta keskustelua, koska ilmastohätätilan vastaiset argumentit asettavat samalla kyseenalaiseksi valtuuston enemmistön järjen käytön. Jos hätätilan julistaneet harkitsisivat vasta-argumentteja ja toteaisivat olleensa väärässä, niin heidän pitäisi nöyrtyä tunnustamaan olleensa surkeita päättäjiä ja on vaikea kuvitella poliitikkojen suurella joukolla siihen kykenevän.
En väitä tietäväni tarkalleen, mikä on ihmisen osuus ilmastonmuutoksessa, mutta pidän kuitenkin selvänä, että vaikutusta ainakin merkittävästi liioitellaan. Seuraavassa tosiasiaperusteisen politiikan ja punavihreän aatepolitiikan välistä ristiriitaa käsittelevässä kirjoituksessani tarkoitukseni on nostaa esille niitä tosiasioita ja perusteltuja argumentteja, jotka asettavat vakavasti kyseenalaiseksi koko ajatuksen maailmaa uhkaavasta ilmastokatastrofista ja siitä tavasta, miten sitä punavihreät pyrkivät hoitamaan.