Kaupungin valtuuston talousarvioehdotuksen käsittelyssä käytin seuraavan puheenvuoron.
(6. KAUPUNGIN TALOUSARVIOEHDOTUS VUODELLE 2014 JA TALOUSSUUNNITELMAEHDOTUS VUOSILLE 2014-2016
– Ryhmäpuheenvuoro 6.11.2013)
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kaupunginvaltuutetut,
Tämänkertainen talousarvioehdotus on laadittu haastavassa tilanteessa. On sekä talouden perinteisiin suhdannevaihteluihin liittyviä haasteita että pysyviä ongelmia. Osa näistä tekijöistä on itsestämme varsin riippumattomia, osa itse aiheutettuja.
Kun kustannukset nousevat pitkäaikaisesti enemmän kuin bruttokansantuote, jossakin vaiheessa tilanne menee mahdottomaksi. Yhteiskunnan toiminnan kannalta ei ole myöskään kestävää, että merkittävä osa työkykyisistä ihmisistä on työttöminä työelämän ulkopuolella.
Suuresta haasteesta kertoo myös sekä Helsingin väkiluvun kasvu, joka 2012 oli lähes 9.000 (8.584) henkeä, että muiden kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien määrän kasvaminen 5.300 hengellä. Väestönkasvusta siis 61,7 % on muita kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvia. Kun vieraskielisen väestön määrä on nyt n. 12 %, mutta väestönkasvusta siis 61,7 %, niin ei tarvitse olla suuri matemaatikko ymmärtääkseen, että vieraskielisen väestön osuus on voimakkaasti lisääntymässä. Tarvittava kielitaito ei synny itsestään, joten tämä vaatii merkittävästi resursseja.
Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa 435 miljoonan euron investointikatto vaikuttaa perustellulta. Myös perusteltu on strategiaohjelman päätös hidastaa velkaantumiskehitystä pitämällä emokaupungin käyttömenojen reaalikasvu asukasmäärän kasvun mukaisena vähennettynä vuotuisella 1 prosentin tuottavuuden parantamisen tavoitteella ja rahoittamalla nykyistä merkittävästi suurempi osuus investoinneista tulorahoituksella ja kiinteän omaisuuden myyntituloilla.
Tilanteessa, jossa monet maailman valtiot ovat kovin velkaantuneita ja muutenkin velkaantuminen on noussut huolestuttaviin mittasuhteisiin, on meidän velvollisuutemme pitää huolta siitä, että Helsingin velkataakka pitkällä aikavälillä pikemmin pienenee kuin kasvaa. Yleinen velkaantumiskehitys voi johtaa jossakin vaiheessa maailmantalouden myllerrykseen, joka on paljon pahempi kuin viime aikoina koetut euro-kriisit. Mikäli tämä tunnustettu uhkakuva toteutuu, on merkittävä turvallisuustekijä, jos emme itse ole kovin velkaantuneita.
Yhden prosentin tuottavuustavoite sisältää kuitenkin kaksi haastetta, jotka on syytä tunnistaa:
1. Ensiksikin on vaara, että tuottavuustavoitteesta ei pidetä kiinni oikeasti, vaan tehdään 1 %:n menoleikkaus, joka sitten tulkitaan tuottavuustavoitteen saavuttamiseksi, vaikka tuottavuutta ei oikeasti parannettaisi lainkaan. Esimerkiksi Varhaiskasvatusvirasto pyrkii täyttämään tuottavuustavoitteen vaatimuksia ehdottamalla kotihoidon tuen Helsinki-lisän poistamista 2-3 –vuotiailta.
Tämä säästäisi luultavasti rahaa, mutta olisiko se tuottavuuden parantamista? Miten siinä tuottavuus paranisi? Sillä, jos nyt tällä tuella kotihoidossa olevat lapset tulisivat päiväkoteihin hoidettaviksi, kustannukset merkittävästi lisääntyisivät, eivätkä suinkaan vähenisi. Kustannussäästö ei siten syntyisi tuottavuuden paranemisena, vaan palvelun huonontamisena. Vähän niin kuin Sosiaali- ja terveysvirasto tavoittelisi tuottavuuden 1 %:n paranemista päättämällä, että tänä vuonna 35-vuotiaiden ikäluokka on se, jolle ei anneta Sosiaali- ja terveyspalveluja. Tai, että tuottavuutta parantaisi HSL:n lippujen ottaminen pois vammaisilta. Kustannussäästöjä näin voidaan saada, mutta eivät ne tuottavuutta paranna.
2. Toinen haaste on hyvin vaikea. Miten päiväkotien- ja koulujen palveluja parannetaan? Pienentämällä lapsiryhmiä ja palkkaamalla lisää avustavaa henkilökuntaa. Miten vanhustenhoitoa parannetaan? Lisäämällä henkilöstöresursseja suhteessa hoidettavien määrään. Vastaavia esimerkkejä voi varmasti löytää muualtakin. Kun vanhusväestön määrä merkittävästi lisääntyy ja kun lasten henkinen pahoinvointi vaikuttaa samanaikaisesti lisääntyvän, mikä vaatii erityisresursseja, niin lopulta tullaan varsin mahdottomaan yhtälöön: Miten tuottavuutta parannetaan, jos henkilöstöresursseja tunnutaan tarvitsevan yhä enemmän?
Tässä tilanteessa tarvitaan suurta yhteiskuntapoliittista muutosta. Työttömiä ei tule nähdä taakkana, vaan mahdollisuutena, joka tulee käyttää. On syytä ymmärtää, miten nykyisiin ongelmiin on tultu. Yksilökeskeinen ja itsekäs elämäntyyli, jossa oma etu ja hetkellinen nautinto on korotettu yhteisen edun ja kestävien perherakenteiden yläpuolelle on ollut keskeinen tekijä, miksi monet voivat henkisesti huonosti. Suuntaa on muutettava.
Yhteiskuntapoliittiset muutokset ovat hitaita, mutta tuovat kestäviä ratkaisuja. Muutosta ja sen tuloksia odotellessa, joudumme elämään vaikeassa tilanteessa.
Jotta tuottavuustavoite ohjaisi hallintokuntia todelliseen tuottavuuden parantamiseen eikä olisi sumuverho leikkauksille ilman todellista tuottavuuden parantamista, teen seuraavan toivomusponnen:
Kaupunginvaltuusto pitää tärkeänä, että hallintokunnat muistavat valtuustokauden 2013-2016 strategiaohjelman asettaman 1 prosentin tuottavuuden parantamisen tavoitteen edellyttävän nimenomaan tuottavuuden parantamista. Menosäästö palvelun karsimisella ei ole strategiaohjelman tarkoittamaa tuottavuuden parantamista.
Kristillisdemokraattien valtuustoryhmä on tyytyväinen siitä, että väestöennusteiden virheitä on korjattu. Olemme myös tyytyväisiä siihen, että tässä talousarviossa sitovat tavoitteet vaikuttavat paremmin perustelluilta kuin monesti on asia ollut. Aiemmin on saatettu asettaa merkittävästikin sellaisia tavoitteita, joiden saavuttaminen omilla toimilla ei ole mahdollista.
Toki vielä voisi parantaa. Olisi hyvä, jos budjetin sitovimmat tavoitteet liittyisivät kustannustehokkuuteen. Jos väestöennusteet tai arviot kaupungin lupaamien palvelujen tarpeesta heittävät, hallintokunnat joutuvat elämään oikeiden ihmisten ja oikeiden tarpeiden kanssa. Kustannustehokkuusvaatimus ohjaa hyvin sekä silloin, kun väestöennusteet ylitetään, mutta myös silloin, kun väestöennusteet alitetaan.